Kari ojentaa matkustusasiakirjamme Kapikulen raja-aseman poliisille, joka istuu kopissaan automme vasemmalla puolella. Matkaa takana on n. 3300 km.
Olemme innoissamme, kotiin on 1000 km ja tiedämme, että tuskin maltamme yöpyä suunnitellusti vielä Ayvalikissä.
Poliisi ojentaa asiakirjat takaisin ja pyytää meitä siirtymään eteenpäin tullialueen oikealla puolella olevaan rakennukseen.
Meillä on asumisluvat, passit, auton vakuutus ja rekisteriote esittää tullivirkailijalle. Autolla emme ole käyneet Turkissa muutamaan vuoteen. Ajatuksemme on nyt olla alle neljä kuukautta ja ajaa takaisin Suomeen.
Emme ymmärrä mitä virkailija selittää tarkastettuaan asiakirjamme. Käymme lävitse lause lauseelta asioita, joista selviää, että autoa emme saa viedä Turkkiin. Autoa emme saa viedä koska minä omistajana olen ollut ennen auton tuontia 185 päivän aikana Turkissa.
Vaihtoehdoksi jää auton jättäminen tullivarikolle ja maksaa n. 5€ päivä säilytysmaksua ja mennä itse vaikkapa linja-autolla kotiin Çamyuvaan.
Keskustelut on käyty tullin johtajaa myöten ja seisomme edelleen aukiolla auringon helottaessa taivaalta. Emme näe asiassa mitään järkeä, eikä siinä sitä olekaan, joten sitä on vaikea hyväksyä. Se, että lakiuudistus koskee myös Turkin kansalaisia, jotka tulevat ulkomaan rekisterissä olevilla autoilla ei helpota.
On vain käynnistettävä auto, ajettava kuin rikolliset ulos korkeasta portista, jonka poliisi avaa meitä varten.
Alkaa matka Bulgariasta Kreikkaan, Makedonia, Serbia, Unkari, Slovakia, Puola, Liettua, Latvia, Viro ja kotimaa Suomi.
