TURKIN RAJALLA 3.6.2016

Kari ojentaa matkustusasiakirjamme Kapikulen raja-aseman poliisille, joka istuu kopissaan automme vasemmalla puolella. Matkaa takana on n. 3300 km.

Olemme innoissamme, kotiin on 1000 km ja tiedämme, että tuskin maltamme yöpyä suunnitellusti vielä Ayvalikissä.

Poliisi ojentaa asiakirjat takaisin ja pyytää meitä siirtymään eteenpäin tullialueen oikealla puolella olevaan rakennukseen. 

Meillä on asumisluvat, passit, auton vakuutus ja rekisteriote esittää tullivirkailijalle. Autolla emme ole käyneet Turkissa muutamaan vuoteen. Ajatuksemme on nyt olla alle neljä kuukautta ja ajaa takaisin Suomeen. 

Emme ymmärrä mitä virkailija selittää tarkastettuaan asiakirjamme. Käymme lävitse lause lauseelta asioita, joista selviää, että autoa emme saa viedä Turkkiin. Autoa emme saa viedä koska minä omistajana olen ollut ennen auton tuontia 185 päivän aikana Turkissa. 

Vaihtoehdoksi jää auton jättäminen tullivarikolle ja maksaa n. 5€ päivä säilytysmaksua ja mennä itse vaikkapa linja-autolla kotiin Çamyuvaan.

Keskustelut on käyty tullin johtajaa myöten ja seisomme edelleen aukiolla auringon helottaessa taivaalta. Emme näe asiassa mitään järkeä, eikä siinä sitä olekaan, joten sitä on vaikea hyväksyä. Se, että lakiuudistus koskee myös Turkin kansalaisia, jotka tulevat ulkomaan rekisterissä olevilla autoilla ei helpota.

On vain käynnistettävä auto, ajettava kuin rikolliset ulos korkeasta portista, jonka poliisi avaa meitä varten. 

Alkaa matka Bulgariasta Kreikkaan, Makedonia, Serbia, Unkari, Slovakia, Puola, Liettua, Latvia, Viro ja kotimaa Suomi.

BULGARIA 3.6.2016

Ajelemme harmaassa säässä kohden Veliko Tornovon kaupunkia (E85).

Muistamme matkat, jolloin olimme valinneet reitin, jossa kulki myös rekkaliikenne ja tien varsilla nuoret naiset myivät itseään. Muistamme rajojen poliisit ja tullimiehet, jotka tupakan kellastamin sormin, tupakka huulessa roikkuen, koppalakit päässään, selasivat passimme sivut hartaasti kiirettä pitämättä, pitelivät passia vielä hetken ennen kuin antoivat ne takaisin.

Jossain vaiheessa navigaattori on ohjannut meidät pois päätieltä. Ajamista hidastaa rupinen asfaltti, pienet kyläpahaset, hevosvankkurit, vapaana löntystelevät lehmät ja kirmailevat hevoset. Ihmisten kurjuus vie aikojen taakse.

Veliko Tornovoon ohjaa ruosteinen kyltti, emmekä tunnista mitään tuttua kun pääsemme rinteisille, autojen täyttämille kaduille. Meillä on muistikuvia joesta, kauniista, vanhoista jo rapistuneista rakennuksista.

Parkkipaikkaa on vaikea saada. Hotellit ovat täysiä. Yhdestä hotellista kieltäydyn. Haluaisin pois Veliko Tornovosta, ainakin tästä osasta kaupunkia. Löydämme kuitenkin mukavan hotellin (30€/huone), jossa on pieni ravintola, ulkoterassi ja iloisia nuoria palvelemassa.

Herkullisen, runsaan aamiaisen jälkeen mieli on iloinen, nyt kohden Turkkia ja kotia.

ROMANIA 2.6.2016

Romania näyttää meille, että se ei ole päivittänyt itseään Eurooppaan

Ajamme Aradin raja-asemalta Romaniaan. Ripottelee vettä ja pilvet roikkuvat alhaalla. Maasto kumpuilee, vihreitä rinteitä ja sitten taasen tasaista (tie A1). 

Liikenne vilkastuu kun lähestymme iltapäivällä Sibiun kaupunkia. Sibiussa ajaminen töksähtelee ja ruuhkautuu, joka johtuu siitä, että kaduilta puuttuvat kääntyvien autojen väistämiskaistat.

Vuosia sitten matkalla Turkista Suomeen automme syylarin rikkoi kivi ja meidät hinattiin viikoksi Sibiuun odottamaan Ranskasta varaosaa.

Sibiu on perustettu jo vuonna 1199. Suunnistamme suoraan linnoitettuun keskiaikaiseen keskustaan.

Tummat pilvet enteilevät sadetta. Löydämme vaatimattoman, siistin majoituksen (25€) ja autolle turvallisen parkkipaikan. On lasten juhlapäivä ja suuri aukio on täynnä iloisia lapsiperheitä. Kävelemme vilkuillen sadepilviä taivaalla. Ihastelemme ja ihmettelemme kauniita, ilmeikkäitä vanhoja rakennuksia, jotka olisivat restauroinnin tarpeessa. Ravintoloitten terassit ovat täyttyneet ihmisistä. Löydämme pienen nurkkapöydän terassin kupeesta, tilaamme pizzat ja pullon kylmää kuivaa valkoviiniä kun Murfatlar punaviiniä ei ole saatavilla. Ilta on hämärtynyt kun saavumme majapaikkaan. Nukahdamme sateen ropinaan.

Aamiaisen jälkeen reippaina kohden Bulgariaa (E81). Taivaalla seikkailevat tummat pilvet. Olt-joki seurailee pitkän osan matkaamme. Ohitamme Calimanestin alueen, vanhoja kylpylärakennuksia, kukkaistutuksia, pikkukauppoja. 

Ohitamme Bukarestin (tie 61/5B) ja köyhyys alkaa näkyä. Hevosvankkureita, rapistuneita, asumiskelvottomia rakennuksia, elämä ja ihmiset näyttävät jääneen ajalle "kauan sitten".

Romanian GIURGIU raja-asemalla

Meidät yllättää vanhan rajatarkastus alueen lopussa tarkastuskopin avonainen luukku ja virkapukuinen naispoliisi. Hän kysyy maksua tietullista, josta emme nähneet mitään informaatiota maahan tullessa.

Hän näyttää paperinpalalle käsinkirjoitettua "5€ ja 300€" ja kertoo samalla, että tietulli on 5€ mutta nyt se maksaa teille 300€.

Kestää hetken ennen kuin ymmärrämme. Neuvottelu ei tuo tulosta. Poliisi soittaa paikalle miespoliisin ja samalla Kari pyydetään koppiin. Tilanne näyttää huonolle. Kari sanoo, että hän maksaa 50€. Poliisi pyytää 150€. Kari sanoo 50€. Poliisi pyytää 100€. Poliisi sanoo, että tarvitsee 100€ koska hän antaa pomolle osan ja kopissa oleva naispoliisi tarvitsee myös.

Kari maksaa 100€ tietullia. Meidät on lyöty mielivaltaisesti EU-maassa.

Tunnelma ei ole häävi kun ajamme Bulgarian tyhjän raja-aseman lävitse.

UNKARI, 1. 6. 2016

Unkari, 1.6. 2016

Unkarin rajalla maksamme tietullin.

Teemme reittivalinnan. Emme aja Serbiaan kuten usein olemme tehneet vaan Unkarista ajamme Romanian Sibiuun ja edelleen Bulgarian Veliko Tornovoon.

Ajamme vain muutamia kymmeniä kilometrejä ( E60 ) kun Kari päättää ajaa Györin kaupunkiin. Liittymän tie kaupunkiin ajatuttaa kiemurrellen halki peltojen ja ohi talojen kunnes olemme kaupungin portilla. Suunnistamme kohden kirkontornia. Tulemme Raba joelle, joka laskee Györin kaupungista Tonavaan. Parkkeeraamme auton joen varrelle. Auto saa olla maksutta aamuun klo 9 asti.

Otamme reput ja lähdemme etsimään hotellia. Aurinko helottaa kuumasti. Olemme vanhassa kaupungin osassa ja sen kapeilla kaduilla, joita reunustavat kauniisti koristellut keskiaikaiset kivitalot. Hotelleja, ravintoloita, baareja, kukkia, takorautaisia kylttejä ja koristeita. Kuljemme kuumuudessa näännyksiin asti kunnes istahdamme terassiravintolaan kaupungin aukiolla. Ravintolat ovat täynnään iloisesti keskustelevia ihmisiä, miehiä ryhmissä, perheitä. Houkutteleva pizzojen tuoksu muistuttaa meitä nälästä. Juomme lasilliset kylmää valkoviiniä.

Löydämme yösijan ( 35€/huone ). Teatrum Panzio'n edessä on kapea terassi kesäkukkineen ja alakerrassa pikkuruinen kodikkaasti koristeltu ravintola. Puiset jyrkät, askelmiltaan kuluneet raput vievät yläkerroksen huoneeseen. Huone on pieni ja kapea, uudistettu kylpyhuone, sängyt molemmin puolin seinää niin, että keskelle jää juuri käveltävä räsymattoinen tila. Puoliympyrän muotoista parveketta ympäröi koristeinen takorautakaide ja saviruukussa kukkivat punaiset pelargoniat.

Aurinko on laskenut, kuumuus hellittänyt ja kaupunki on iltavalaistuksessaan kun syömme aukiolla merellisen pizzan, juomme valkoviiniä ja nautimme lopuksi lasilliset unkarilaista Unicum yrttilikööriä.

Parvekkeelta on näkymä valaistulle kaupungin teatterille ja sen edessä olevalle aukiolle. Parvekkeen ovi on pidettävä kuumuuden takia auki. Kadulta kuuluu silloin tällöin ihmisten öisiä ääniä. Heräämme aamulla kellon soittoon. Syömme alakerrassa aamiaisen, tuoretta leipää, juustoa, munakokkelia, tomaatteja ja tummaa kahvia.

Kävellessämme autolle ostamme pikkukaupasta tuoksujen houkuttelemina leivonnaisia pikkuisiin paperipusseihin. Ennen yhdeksää aloitamme matkan kohden Budapest'iä ja Romanian rajaa. Györiin haluaisimme palata.

Latviasta Liettuaan ja Puolaan

 

30.5.2016 Latviasta Liettuaan ja Puolaan

Hotellin terassiaamiaisen jälkeen olemme liikenteessä ennen yhdeksää. On maanantaiaamu ja tuleva rekkaliikenne ihmetyttää jo Latvian puolella. Liettuassa vastaan ajaa 5-10 rekan valtaisia ryhmiä Puolasta. Tämä saa aikaan positiivisiä ajatuksia,  talous on elpymässä. Tasaista vihreää peltomaisemaa tien molemmin puolin ja rypsipellot loistavat keltaisenaan. Pieniä metsiköitä, joiden varjossa harmaita rakennuksia. Vanhoja Neuvostoliiton aikojen kolhooseja. Matkaa hidastaa useat 70 km nopeusrajoitukset.

Puola, 30.5.2016

Ajamme E67 tietä kohden Varsovaa. Puolan rajalla olemme klo 12. Raja-alueen rakennukset ovat ruosteisina runkoina paikoillaan. Vain yksi poliisiauto on parkkeerattuna aukiolla. Jokainen raja-asema tuo muistoja mieleen. Pitkiä jonoja, tuntien odottelua, passien leimaamista, tylyä kohtelua,  (Yksi niistä muistoista: Puolan poliisi vaatii Emma koiramme kansainvälistä Englannin kielistä todistusta Puolan kielisenä. Poliisi ottaa passimme ja näyttää siirtymistä syrjään ja lähettää Karin selvittämään toimistoon asian. Kari jonottaa rekkamiesten kanssa luukulla. Asia ei muutu. Kari tulee takaisin kiukusta punaisena. Poliisi on sinä aikana antanut passit minulle. Katsomme ympärille. Kaasu pohjaan ja eteenpäin.) 

Vaihdamme valuuttaa ensimmäisessä valuutan vaihtopaikassa Kantorissa, joita on useita tien varrella

Puolan puolella maisemat muuttuvat. Tie kumpuilee, kiemurtelee, vihertää ja ilmapiiri muuttuu samalla puolalaiseksi, vahvemmaksi. 

Maa on suuri. Monesti olemme matkoillamme yöpyneet kaksi kertaa Puolassa. Puola on tarjonnut aina kohtuuhintaisia hotelleja hyvillä aamiaisilla. Nyt tarkoituksena on yöpyä vain kerran. Puolan tiet ovat hyvässä kunnossa ja matka etenee.

Ajamme uutta ruuhkaista Varsovan ohitustietä, vauhti on kovaa, liittymiä on paljon, autoja tulee sisään ja lähtee ulos, teitä on useassa tasossa. On vaikeaa hahmottaa missä menemme kun tien molemmin puolin on korkeat äänivallit. 

On kuitenkin aika etsiä hotellia. Etsimme hotellin mainoksia, vain yksi Sevilla hotellin kyltti toistuu ja kun nuoli osoittaa tieltä liittymän, sinne kaarramme. Rawa Mazowieska näyttää pienelle maalaiskaupungille pölysine teineen. Käännymme kyltin mukaisesti oikealle vaikka tuntuu, että ei siellä voi olla hotellia. Ajamme tovin kunnes upea hotelli kauniine puutarhoineen ilmestyy oikealle, 50€/huone. Kävelemme ja istuskelemme puutarhassa illan jo hämärtyessä ja pienien sadepisaroiden ropsahdellessa maahan. Iso ravintola on katettuna hillittyyn beigeen ja valtaisa kristallikruunu vaihtaa väriä liilasta roosaan. Olemme ainoat asiakkaat.

Bauska, Latvia 29.5.2016

Bauska, Latvia, 29.5.2016

Aurinko paistaa kuumasti ja taivas on kirkkaan sininen kun ajamme Bauskan keskustaan, jonka halki E67 tie kulkee. Kari ajaa tutulle Statoil huoltoasemalle, jossa monina kertoina olemme tankanneet itsemme ja auton. Nauramme vuosien takaista muistoa kun Suomen lonkerot olivat ilmestyneet huoltoaseman hyllylle ja kuinka joimme iloisina lämmintä lonkeroa.

Ajamme takaisinpäin jonkin matkaa ja käännymme tieltä oikealle vanhojen kunnostamattomien ja useiden tyhjinä, hajoamispisteessä olevien rakennusten reunustamaa katua. 

Kirjaudumme sisään hotelliin, maksamme huoneesta 45€ ja jäämme odottamaan emäntää, joka tuo avaimen. Kari ajaa auton takapihalle ison tallinoven kautta, jonka emäntä aukaisee ja lukitsee ja sanoo " no problem ". Hotellin takana terassilla on ravintola ja alhaalla virtaa joki, jossa on ihmisiä uimassa. Ravintolan yhdessä pöydässä istuu iloinen seurue puhuen venäjää, juoden samppanjaa ja nauttien gruusialaisen kokin herkkuja. Teemme samanlaisen valinnan. Aloitan samppanjalla, johon tarjoilija laittaa makean säilyke kirsikan. 

Kävelemme pitkin hiljaisia katuja tutkien vanhoja taloja toivoen, että jonain päivänä kauniit persoonalliset talot heräävät uuteen elämään.

Nukahdamme aikaisin. Avonaisesta ikkunasta kuuluu kesäinen lintujen viserrys ja viileä tuulenhenkäys tuntuu silloin tällöin.

Kuudestoista kerta kohden Turkkia.

K

On toukokuun varhainen aamu 29.5.2016, pilvistä ja hiljaista kun jo ajelemme kohden Helsinkiä. Varsinaisia matkalaukkuja on vain pari pientä, toinen otettavaksi hotelliin ja toinen, josta voi täydentää. Auto on muutoin täytetty tavaroilla vietäväksi Turkin kotiin, uutta ja vanhaa.

Luonto vihertää täyteläisena ja moottoritien varrella kukkivat lupiinit. Helsinkiläiset eivät ole vielä heränneet, eivätkä liikennevalot ole käytössä kun lähestymme Länsisatamaa. Autojonoja on kertynyt odottamaan laivoille pääsyä ja lokit kirkuvat. 

Laivalla on täysi tohina kun matkustajat hörppivät aamukahveja ja oluitaan. Ravintolassa Bianca Morales ja orkesteri viihdyttävät. Olen palannut kahdeksankymmentäluvun lopulle, mikään ei ole muuttunut.

Tallinnassa olemme klo 11. Ajelemme ohjattuja kiertoteitä kaupungin halki kohden Pärnua ja Iklan raja-asemaa Latviaan. Tie vehreine metsiköineen, jonka varrelle ilmestyy silloin tällöin pieni harmaa tai kellertävä mökki kukkivine pihoineen on tuttu. Olo on onnellisen vapaa, ei hotellivarauksia, ei tarkkaa aikataulua tai edes päätettyä reittiä.

Tämä on jatkokertomuksen 1. osa halki yhdeksän maan kohden Turkkia.