maanantai 19. helmikuuta 2018

TURKIN RAJALLA 3.6.2016


Kari ojentaa matkustusasiakirjamme Kapikulen raja-aseman poliisille, joka istuu kopissaan automme vasemmalla puolella. Matkaa takana on n. 3300 km.
Olemme innoissamme, kotiin on 1000 km ja tiedämme, että tuskin maltamme yöpyä suunnitellusti vielä Ayvalikissä.
Poliisi ojentaa asiakirjat takaisin ja pyytää meitä siirtymään eteenpäin tullialueen oikealla puolella olevaan rakennukseen. 
Meillä on asumisluvat, passit, auton vakuutus ja rekisteriote esittää tullivirkailijalle. Autolla emme ole käyneet Turkissa muutamaan vuoteen. Ajatuksemme on nyt olla alle neljä kuukautta ja ajaa takaisin Suomeen. 

Emme ymmärrä mitä virkailija selittää tarkastettuaan asiakirjamme. Käymme lävitse lause lauseelta asioita, joista selviää, että autoa emme saa viedä Turkkiin. Autoa emme saa viedä koska minä omistajana olen ollut ennen auton tuontia 185 päivän aikana Turkissa. 
Vaihtoehdoksi jää auton jättäminen tullivarikolle ja maksaa n. 5€ päivä säilytysmaksua ja mennä itse vaikkapa linja-autolla kotiin Çamyuvaan.

Keskustelut on käyty tullin johtajaa myöten ja seisomme edelleen aukiolla auringon helottaessa taivaalta. Emme näe asiassa mitään järkeä, eikä siinä sitä olekaan, joten sitä on vaikea hyväksyä. Se, että lakiuudistus koskee myös Turkin kansalaisia, jotka tulevat ulkomaan rekisterissä olevilla autoilla ei helpota.

On vain käynnistettävä auto, ajettava kuin rikolliset ulos korkeasta portista, jonka poliisi avaa meitä varten. 

Alkaa matka Bulgariasta Kreikkaan, Makedonia, Serbia, Unkari, Slovakia, Puola, Liettua, Latvia, Viro ja kotimaa Suomi.

sunnuntai 11. helmikuuta 2018

BULGARIA 3.6.2016





Ajelemme harmaassa säässä kohden Veliko Tornovon kaupunkia (E85).

Muistamme matkat, jolloin olimme valinneet reitin, jossa kulki myös rekkaliikenne ja tien varsilla nuoret naiset myivät itseään. Muistamme rajojen poliisit ja tullimiehet, jotka tupakan kellastamin sormin, tupakka huulessa roikkuen, koppalakit päässään, selasivat passimme sivut hartaasti kiirettä pitämättä, pitelivät passia vielä hetken ennen kuin antoivat ne takaisin.

Jossain vaiheessa navigaattori on ohjannut meidät pois päätieltä. Ajamista hidastaa rupinen asfaltti, pienet kyläpahaset, hevosvankkurit, vapaana löntystelevät lehmät ja kirmailevat hevoset. Ihmisten kurjuus vie aikojen taakse.
Veliko Tornovoon ohjaa ruosteinen kyltti, emmekä tunnista mitään tuttua kun pääsemme rinteisille, autojen täyttämille kaduille. Meillä on muistikuvia joesta, kauniista, vanhoista jo rapistuneista rakennuksista.
Parkkipaikkaa on vaikea saada. Hotellit ovat täysiä. Yhdestä hotellista kieltäydyn. Haluaisin pois Veliko Tornovosta, ainakin tästä osasta kaupunkia. Löydämme kuitenkin mukavan hotellin (30€/huone), jossa on pieni ravintola, ulkoterassi ja iloisia nuoria palvelemassa.

Herkullisen, runsaan aamiaisen jälkeen mieli on iloinen, nyt kohden Turkkia ja kotia.